Apr 10, 2013

Tasa-arvoisesta avioliittolaista


Kirkolliset asiat ovat käyneet vieraaksi minulle siitä lähtien, kun olen alkanut ajatella dogmaattisista oppijärjestelmistä perin kriittisesti. Tasa-arvoiseen avioliittokysymykseen liittyen mielipiteeni on aina ollut selvä; molempi parempi. Kumppania valittaessa on sukupuoli jokseenkin yhdentekevä asia. Jos haluatte toisenne, olkaa yhdessä. Ei ole minun asiani - ellen sitten satu olemaan toinen vihittävistä.

Avioliiton sanotaan olevan Jumalan kasvojen edessä solmittu naisen ja miehen välinen sopimus rakastaa niin myötä kuin vastamäessä. Kun Raamattu näin kertoo, on meillä käsissämme kumoamaton kappale totuutta. Näinhän uskovat vain he, jotka allekirjoittavat Raamatun kyseenalaistamattoman arvovallan. Meille muille kyseessä on vain yksi perustelematon normi muiden joukossa, jonka arvoa emme ymmärrä ja osaa kunnioittaa ilman suvaitsemattomuuden leimaa.

On turha hakea esimerkkiä luonnosta, sillä luonto ei tarjoa ratkaisua siinä missä sitä ei tee yksikään pyhä kirja. Katsomalla sorsien parittelua emme opi ihmisistä jotakin uutta ja ihmeellistä. Käsittääkseni homous ei ole kuitenkaan osoittanut olevansa ihmiselle haitaksi; ellei sitten ole kuunteleminen joitakin AIDS-foobikkoja. Avioliitto on inhimillinen konstruktio (, ja anteeksipyyntö sille, joka paheksuu sanojani Jumalaa vastaan). Tällöin sen hyödyllisyyden tai tarkoituksenmukaisuuden tai moraalisen oikeutuksen ratkaisee se ihmisyhteisö, jonka osana tätä käytäntöä toteutetaan.

Onko nykyinen lainsäädäntö ajan tasalla? Kyse on varmasti enemmän symbolisesta kuin perustavanlaatuisesta uudistusvaatimuksesta, jolla oikeuksien kenttää laajennettaisiin. Ja kuten tavallista on, eivät tunteemme tee rationaalista kannanmuodostamista helpoksi. Monet ovat varmasti huomanneet keskustelun tasa-arvoisesta avioliittolaista olevan argumenttien yhteismitattomuuden vuoksi mitä haasteellisinta. Emme voi yhteisen maaperän puuttuessa juurruttaa muuta kuin puita vihan hedelmille. Itse näen koko avioliittoinstituution sangen turhanpäiväisenä, sillä kahdelle ihmiselle ja heidän tunteilleen ei sormuksella, sertifikaatilla, lainsuojalla tai muillakaan ulkoisilla sineteillä luulisi olevan merkitystä. Avioliiton yhteiskunnallinen välttämättömyys likimääräistyy itselläni lähelle nollaa. En kuitenkaan kiellä avioliittoa niiltä, jotka tarvetta sille löytävät. Itse näen avioliittoa tärkeämpänä asiana sen, että liitto, oli se sitten millainen tahansa, on muodostettu oikeista lähtökohdista. Nykyisinkin avioliitto tuntuu olevan vain (pilvi)linnake varjella lapsuuden fantasioita.

Lapsi tarvitsee isää ja lapsi tarvitsee äitiään (tullakseen mallikelpoiseksi kansalaiseksi ja hyväksi ihmiseksi). Tämä perustelu on yhtä kuolleena syntynyt kuin väite siitä, että videopelit tekevät pelaajistaan tunteettomia tappokoneita. Kiintymyssuhteen laatu on riippumaton siitä, mitä sukupuolta hoitaja edustaa; tärkeintä ovat hoiva, hellyys, tarpeisiin vastaaminen ja läheisyys. Huono kahden vanhemman vanhemmuus voi tuhota lapsen elämän, ja tällöin emme mieti sitä, sattuivatko molemmat perheen vanhemmista olemaan äitejä tai molemmat isiä vaan sitä, mikseivät he hoitaneet kasvatusvastuutaan.

Niin avioliittolain puoltajat kuin vastustajatkin argumentoivat usein vahvasti ristiin, ja elleivät täysin toistensa ohi niin ainakin tavalla, jonka dialogisen mahdottomuuden havaitsee varsin nopeasti. Huolestuttavin piirre tällaisen keskustelun kannalta on tietysti se negatiivinen vaikutus, jonka se aiheuttaa diskriminoivaan tyyliinsä vähemmistöryhmiin ja niiden edustajiin. Poliittisesti kyse on valinnasta, jonka ratkaisu ei milloinkaan voi tyydyttää kaikkia, ja tällöin olemme ihmisinä vetäneet välillemme rajan, jonka hyöty on pienempi kuin haitta.

Itse haluan suosia arvoja, jotka antavat vapauden yksilölle valita keihin haluavat sitoutua. Yhteiskunnan, siinä määrin kuin sen on määrä ihmisen luonnonmukaista tarvetta elää suhteessa rajoittaa, tulisi huomioida yksilöiden moninaiset tarpeet ja taata tasa-arvon toteutuminen lailla. On toki selvää, että haluaisimme yhteiskunnan identifoivan kanssamme samoja arvoja; yhteiskunta ei kuitenkaan ole yhtä kuin minä vaan ihmisten ja heidän vaihtuvien arvotodellisuuksiensa yhteenliittymä. Tämänkin debatin kohdalla olemme selkeästi kykenemättömiä työntämään omia uskomuksiamme ja totuuksiamme taka-alalle, ja haluamme yhteiskunnallisen utopian (tai teokratian) toteutuvan meille itsestään selvien (tai pahimmassa tapauksessa perusteetta annettujen) arvojen mukaisesti.  

Mielestäni koko ongelma kuvastaa vain pientä irrotettua fragmenttia ihmisen pitkässä sairaskertomuksessa. Se lähtee yhtäältä siitä patologisesta harhasta, jonka mukaan ihmisen tulee olemuksellisesti olla ehdottomasti jonkinlainen ja jonkinlaisen (seksuaalismoraalisen) olemisen kahlitsema ja toisaalta siitä, että tuo ihmiskäsitys on siteerattavissa valmiina jostakin lähteestä yksiselitteisessä tulkintamuodossa. Kolmanneksi keskustelua häiritsee antihumaani kyvyttömyytemme kohdata toisiamme sellaisena kuin olemme.