Ihmisen kahleet (ja filosofisia sivupolkuja)

Ranskalaisen valistusfilosofi Voltairen (1694-1778) kerrotaan sanoneen, miten vaikeaa on ihmiset on vapauttaa kahleista, joita he itse pitävät arvossaan.  Tämän tekstin tarkoitus on leppoisasti pohdiskella, millaisia ovat nykypäivän ihmisen kahleet tai pikemminkin ne rajoitteet, jotka mahdollisesti estävät meitä toteuttamasta henkilökohtaisia pyrintöjämme ja pakottavat ajatteluamme valmiisiin muotteihin.

Tämän tekstin lähtöajatuksena on José Ortega Y Gassettin (1883-1955) ajatus, jonka mukaan ihmisten elämää rajoittavat sekä fyysinen ympäristö että ajatukset, jotka tottumus on muokannut. Jokaisen ihmisen tulisi pyrkiä sekä ymmärtämään olosuhteitaan paremmin että aktiivisesti muuttamaan niitä. Tämä filosofinen perusorientaatio on kaiken muutoksen perimmäinen taustavoima; maailma on se, joka muovaa meitä ja me puolestamme voimme osaltamme muuttaa maailmaa. Ortega myönsi, että ihmisen unelmien tiellä ovat poikkeuksetta todellisuuden karut realiteetit. Tästäkin huolimatta ihmisen pitää ylittää massa-ajattelu ja luoda oma elämä yhteentörmäyksistä tulevaisuuden kanssa.  

Gassettin inspiroimana lähden liikkeelle ihmisen sisäisen maailman rajoituksista. Kenties merkittävin kahle ihmiselle on hänen sisäinen tajuntansa. Useat filosofit Immanuel Kantista (1724-1804) Ludwig Wittgensteiniin (1889-1951) ovat tunnustaneet ihmisen olevan vankina oman tietoisuutensa muodostamassa tilassa, josta ei ole pääsyä käsityskyvyn ulkopuoliseen todellisuuteen, ns. transsendenttiin. Wittgensteinin oli Kantin esittämin reunaehdoin väistämättä hyväksyttävä, että maailma ilmenee yksin hänelle edellytyksin, jotka subjektiivinen järki sanelee. Emme saa kiusata itseämme saati yrittää puhua asioista, jotka on tuomittu jäämään ikuisiksi ajoiksi tuntemattomiin. On virheellistä yrittää todeta tuonpuoleisuudessa olevan enempää tätä kuin tuotakaan.

Ihminen ei ole lepakko tai valas. Toimiessaan maailmassa ihminen ei oletettavasti voi milloinkaan paeta niitä kokemisen ennakkoehtoja, joiden läpi todellisuus hänelle suodattuu. Milloin kyse on siitä, mitä silmin ja aistein havaitsemme, milloin taas siitä, miten selitämme todellisuutta mentaalisten päättelyjärjestelmiemme kautta. Kuinka paljon säästyisimmekään turhalta jupinalta, jos hyväksyisimme, että ainakin teoriassa asiat, kuten tahdonilmaisumme, ovat mitä suurimmassa määrin alisteisia aivojemme hienosyiselle ja monimutkaiselle toiminnalle, joka sisältää niin tunteet kuin älyn. Oma sangen kiehtova kysymyksensä on, kykeneekö ihminen venyttämään kokemisensa ehtoja tai kiertämään niitä; olemmeko todella auttamattomasti lukittuna mielemme tyrmään vai voimmeko laajentaa tietoisuuttamme ja näin venyttää ymmärryksemme rajoja. Muun muassa julkiateisti Sam Harris uskoo ihmisen aivojen kykyyn mukautua ja tehdä mahdolliseksi uudenlainen lähestyminen kohti todellisuutta an sich. Zen-mestarit ovat vuosituhansien ajan pyrkineet tähän päämäärään ja mielestään myös siinä onnistuneet. Nykyinen neurologinen tutkimus tukee myös oletusta siitä, että mieltä voidaan herkistää tiedostamaan todellisuus tavalla, johon mieli oletusarvoisesti ei ole ohjelmoitu. Samasta asiasta puhui kiertäen myös ranskalainen Maurice Merleau-Ponty (1908-1961), joka edellytti ihmiseltä totunnaisten tapojen syrjään siirtämistä jotta maailma voisi näyttäytyä sellaisena kuin se on. Hänelle maailma, tietoisuus ja ruumis olivat yhtä ja yhdessä ne muodostavat yhdessä kaiken inhimillisen kokemisen perustan.  

Wittgensteinille kieli oli väline, joka rajasi todellisuutta ja ajattelua. Kieltä voidaan kuitenkin pitää myös kahleena, joka mahdollistaessaan ihmisten keskinäisen kommunikaation jää aina samalla todellisuuden tavoittajana vaillinaiseksi. Niin buddhalaisessa kuin taolaisessakin traditiossa kieli on käyttökelpoinen vain tiettyyn rajaan asti. Inhimillisenä konstruktiona se on rajallinen eikä milloinkaan voi tavoittaa olemisen syvintä olemusta. Vaikka kuinka yritämme siirtää kokemustamme sanoiksi ja puheeksi, epäonnistumme, sillä kieli on suljettu ja ihmisen keinotekoisille tarpeille alisteinen järjestelmä. Voi olla hyväksi pohtia, millaisia uusia itseilmaisun muotoja voisimme löytää jos hylkäisimme kielen, ja voisivatko ne tarjota enemmän vapautta kielen kahleiden sijaan.  

Isaih Berlin (1909–1997) kutsui vapautta kahleettomuudeksi. Berlin korosti, että ihmisen tulee saada olla vapaa tavoitella itse itselleen asettamia päämääriä. Yhteiskunnat ja vallankäyttöön perustuvat järjestelmät tulevat aina väistämättä kaventaneeksi yksilön vapautta (eritoten sen negatiivisessa muodossa). Yhteiskunnat ovat kaiketi suuressa määrin hyväksyttyjä valtainstituutioita, joiden olemassaolo perustuu kahlitsemiseen. Niiden kahlitsevuuden oikeutamme luonnollisten oikeuksien turvaamisella ja hobbeslaisen luonnontilan välttämisellä. Toisinkin voi ajatella. Nykymaailmassa on 27 miljoona orjaa. Nämä orjat valmistavat vaatteita, työskentelevät pelloilla, kaivoksissa ja seksityöläisinä, monet heistä alaikäisinä.  Heille kahleet ovat konkreettisia ja vapaudenriisto mitä raskainta arkipäivää. Harva heistä tuskin haluaisi jatkaa orjuuttaan, mikäli saisivat päättää. Berlinin peräänkuuluttama vapaus tavoitella omia päämääriä on siis sangen illusorista niiden ihmisten kohdalla, joiden kohtalo on muiden kuin henkilöiden itsensä käsissä.

Länsimaisissa demokratioissa esiintyy sielläkin orjuutta. Sitä esiintyy niin pakkotyön muodossa kuin muodoissa, joista orjuutetut eivät itsekään tiedä olevansa osallisia. Yksi näkyvimpiä kahleitamme on työ. Brittiläinen Bertrand Russell (1872-1970) ehdotti esseessään in Praise of Idleness (Joutilaisuuden ylistys), miten vääränlainen asennoituminen työhön käy lopulta ihmistä vastaan. Russell talsi Marxin jalanjäljissä kritisoidessaan omistavaa luokkaa, jonka jäsenet ansaitsevat usein eniten tehden vähiten. Varsinainen Russellin viesti oli kuitenkin, että ihmisten tulisi tehdä vähemmän töitä ja keskittyä materian liikuttamiseen sijaan mielen kultivointiin. Russell kutsui kulttuuriamme tuhoon tuomituksi, jos ihmiset eivät neljätuntista päivää tehdessään keksi, mitä jäljelle jäävällä ajalla tekisivät.  Riippumatta siitä, kuinka välttämättömänä pidämme työn merkitystä nykyisen hyvinvoinnin takaajana, on tärkeää pohtia, kuinka suuresti työ tosiasiassa estää meitä tekemästä asioita, josta yhtäältä nautimme ja joka toisaalta voisi viedä ihmiskuntaa voimallisemmin eteenpäin.

Karl Marx (1818-1883) oli varma, että suurimmat kahleet ihmiselle muodostuvat sellaisesta palkkatyöstä, jossa työtä tekevä ei saa työstään ansaitsemaansa arvostusta, nautintoa tai korvausta vaan tulee ”häpeämättömästi, suorasti ja raa’asti riistetyksi”. Työläinen on luokkansa vanki ja ainoa tapaa muuttaa tuota asetelmaa on nousta vallankumoukseen. Marxille uskonto oli huumetta, jonka vaikutuksen alaisena ihmiset uskovat sortamisen olevan tuonpuoleisessa tilitetty. Marxin kapitalismin kritiikistä on kovin lyhyt matka koko rahataloutta koskevan kritiikin ydinväittämiin. Raha on yksittäisistä ihmisen itsestäänselvyyksinä pitämistä asioista kenties käytännönelämässä se kaikista kahlehtivin.  

Raha on sitä, mitä Herbert Marcuse (1098-1979) kutsuisi asiaksi, jota pidämme järkevänä haluamatta myöntää miten järjettömästä asiasta todellisuudessa onkaan kyse. Marcuse kritisoi vahvasti kapitalistista yhteiskuntaa ja kulutuskulttuuria uskoen ihmisen muuttuvan valmistamiensa esineiden jatkeeksi. Theodor Adorno (1903-1969) esitti ihmisen elämänmuodon älyllisen rappion johtavan moraaliseen onnettomuuteen, mitä näkemystä Marcuse pitkälti komppasi. Viimeinen ajatukseni ihmisen kahleista koskeekin ihmisen länsimaissa harjoitettua tunnekyllästetyn viihteellisyyden, pinnallisen esteettisyyden ja markkinavetoisuuden korostamaa elämänmuotoa, joka Noam Chomskyn (1928-) sanoin on lohduttava illuusio aina siihen asti, kunnes huomaamme, ettemme salli emmekä yhteisen tulevaisuutemme pelastamiseksi voi sallia samaa elämänmuotoa kaikille ihmisille tasapuolisesti. Jo nyt voimme tunnustaa, että elämänmuotomme on osoittautumassa kahleeksi sekä itsellemme että tuleville sukupolville, joita jätämme taaksemme. Olemme osa biosfääriä, ja vastuussa kaikesta elämästä. Tämä on suurin kahleemme, sillä meidän on kahlehdittava omat halumme niin kuin ekofilosofi Arne Naess (1912-2009) kahlitsi itsensä norjalaiseen vesiputoukseen.  Kahleista kestävimmät muodstamme itse silloin kun eristämme itsemme muusta todellisuudesta emmekä anna itsemme olla vapaita, tasavertaisia toistemme ja luonnon, todellisuuden kanssa. Lopuksi on hyvä toistaa jo kertaalleen sanomani; maailma on se, joka muovaa meitä ja me puolestamme voimme osaltamme muuttaa maailmaa. Olemme riippuvaisia maailmastamme ja tarvitsemme kahleita  rikkovia yhteentörmäyksiä tulevaisuuden kanssa.  

Ihminenkö älykäs eläin?

"Mielemme rakenne houkuttelee meidät helposti kiihkokansallisuuteen, myyttisiin uskonnollisiin käsityksiin, fundamentalismiin ja meitä kaikkia luonnehtivaan ihmisen hybrikseen, minkä takia kykymme tutkia omaa lajiamme kuin muitakin lajeja on pahasti häiriintynyt."

Jussi Viitala on teoksessaan Älykäs eläin (2011) ottanut keskiöönsä ihmisen ja tämän toiminnan selittämisen yhteydessä eläinkunnassa eri lajien kesken esiintyviin samankaltaisuuksiin. Ihminen on eläin, joka poikkeaa ratkaisevilta osin muista lajeista ja on ekologisesti tällä hetkellä lajeista ylivoimaisessa asemassa, mutta tämä itsessään ei oikeuta esimerkiksi nostamaan ihmislajia muiden elollisten yläpuolelle tai tee ihmisestä erityisen älykästä. Viitala pohtii mielenkiintoisella tavalla ihmisen toiminnan selittäviä evolutiivisia perusteita, lajinkehitystä, aivotoimintaa, yksilönkehitystä ja monia muita ulottuvuuksia, jotka tulisi ottaa huomioon yrittäessämme ymmärtää, miksi takerrumme uskonnollisiin uskomuksiin, syrjimme kanssaihmisiä, asetamme itsemme muun luonnon yläpuolelle, suuntaudumme poliittisesti ja niin edelleen. Ihmiset eroavat toisistaan sukupuolensa, persoonallisuutensa ja temperamenttinsa, geeniensä ja elinolosuhteittensa osalta. Kuitenkin ihmisen toiminnasta voidaan löytää säännönmukaisuuksia ja esittää toimintaa selittäviä vahvoja teorioita, joiden taustalla ovat usein rinnastukset muuhun eläinkuntaan.

Jo Viitalan lähtökohta kirjan kirjoittamiselle on arvostettava; hän haluaa asiaa tuntematta tulla ymmärtäneeksi, missä suhteissa ihminen on ainutlaatuinen ja missä suhteissa taas samanlainen luonnon muiden älyllisinä pidettyjen lajien kanssa. Viitala on eläintieteilijä ja käyttäytymisekologian asiantuntija, jolla riittää kiinnostusta määritellä ihmisen paikka luonnossa tosiasiat tunnustaen ja uuden tiedon edessä nöyrtyen. Viitala lähtee liikkeelle siitä, mihin ihmisen älyllinen ylivertaisuus perustuu. Kyseessä ei ole yksin ihmisen aivojen koko, aivosolujen määrä, aivojen koko suhteessa muuhun ruumiiseen tai edes aivojen huomattava poimuttuminen. On selvää ihmisellä olevan runsaasti erilaisia soluja, jotka toteuttavat tiedonvälityksen eri tehtäviä mahdollistaen monipuolisen ongelmanratkaisun, sosiaalisesti tarkoituksenmukaisen yhteistoiminnan ja aivoja virikkeellistävän oppimisen. Eläinkunnassa on kuitenkin monia esimerkkejä lajeista, joiden aivot ovat ihmisten aivoja suuremmat, poimuttuneet tai vaikkapa hienosyisemmin organisoituneet. Eläinlajien kognitiivisten kykyjen vähättely on virhe, johon emme milloinkaan saisi hairahtua. Ihmisen hegemonia voikin perustua puhtaasti muihin seikkoihin kuin älyllisiin tai aivojen rakenteellisiin ominaisuuksiin. Selvää on, että ihmisen aivot ovat äärimmäisen kehittyneet ja prosesseiltaan eriytyneet, mutta vastaavaa esiintyy myös esimerkiksi delfiineillä, valailla ja norsuilla sekä yllättävää kyllä, monilla linnuilla.

Voidaan otaksua ihmisen ajattelusta vastaavan erityiset moduulit, jotka ovat erikoistuneet omiin tehtäviinsä. Tämä palvelee toiminnallista tehokkuutta ja osaltaan siitä ovat todisteena myös ne yksilöt, joilla jotkin moduulit toimivat tehostetusti suhteessa muihin moduuleihin. Lisäksi aivot voivat eriyttää toimintoja tarvittaessa ja jakaa tehtäviä eri osien hoidettavaksi. Aivojen lateraalisuudella tarkoitetaan aivopuoliskojen (ja aivojen eri osien) välillä vallitsevaa tehtävänjakoa, johon myös osin esimerkiksi sukupuolten väliset erot ajattelussa perustuvat. Aivot myös ennustavat jatkuvasti ihmisen toimintaa ja mahdollistavat näin esiohjelmoidun havaitsemisen ja esimerkiksi jouhevan liikkumisen ympäristössä. Ihmisen sisäiset päättelyketjut (yhdessä muun muassa tunteiden kanssa) ohjaavat toimintaamme sekä ratifioivat päätöksemme siitäkin huolimatta, että todellisuus ei tällaiseen päättelyyn istuisikaan.

Erityisen mielenkiintoinen on Viitalan kirjassa kuvaus ihmisen autoritaarisuudesta. ”Autoritaarinen seuraaja on epäitsenäinen ihminen, joka kaipaa vahvaa johtajaa, jonka esittämiin teeseihin ja johtoon voi alistua.” Autoritaariset ihmiset ovat myös persoonallisuudenpiirteiltään tavallisimmin sovinnaisia, korostuneen aggressiivisia, ympäröivän maailman uhkaavana kokevia, päättelytaidoissa verrokkejaan heikompia, itsenäistä ajattelua vähemmän osoittavia ja kritiikittömämpiä. Nämä tulokset on koostettu useista psykologian tutkimusartikkeleista. Viitala kertoo myös esimerkin ns. ”maailmanmuutos”-pelistä, jossa yritettiin johtaa simuloiduissa olosuhteissa valtioita globaalilla maailmankartalla 40 vuoden ajan. Tulos oli häkellyttävä: kymmenen vuotta pelin alkamisesta maailmantilan kehitys oli johtanut ydinasevarusteluun, ihmiskunnan liki totaaliseen kuolemaan ja ympäristön suurimittaisen tuhoutumiseen. Peli keskeytettiin tässä vaiheessa (?). Uudella yrittämällä autoritaariset pelaajatyypit onnistuivat tappaa 9,5 miljardia ihmistä ja tuhoamaan kaiken elollisen. Hmm. Tälläkin perusteella on arveluttavaa toivoa republikaaneille menestystä tuleviin vaaleihin.

Autoritaarisilla ihmisillä oli lisäksi voimakas taipumus kaksinaismoralismiin ja oman ryhmän etujen korostamiseen muiden kustannuksella: taipumus, joka sotii jopa ihmisen lajityypillistä altruismia vastaan. Harvalle tullee yllätyksenä, että kaikkein autoritaarisimpia olivat Yhdysvaltain kuuluisan Raamattu-vyöhykkeen fundamentalistikristityt. Tämän hetken selkein yksittäinen uhkakuva maailmassa lienee uskonnollisen autoritaarisuuden nousu monessa maailmankolkassa. USA:ssa näitä fundamentaliskristittyjä on väestöstä liki neljännes. Evolutiivisesti kyseisellä alueella luonnonvalinta ei suosi vapaamielisyyttä. Ilmiö ei ole muissakaan maailmankolkissa harvinainen. 

Ihmisille on vaikea hyväksyä sitä, että heidän uskonsa voisi jollakin lailla selittyä geeneillä. Näin kuitenkin ainakin osittaisesti on pystytty osoittamaan. Ei ole mielestäni yllättävää, että maailmassa yhä nykyään rationaalinen päättely ja järkisyihin vetoaminen ovat marginaaliryhmien suosiossa, sillä primitiiviset ja vaistomaiset ajattelutottumukset ja toimintatavat ovat myös evolutiivisesti tulkittuna hallitsevia. Tässä yhteydessä suosittelen tutustumaan muun muassa Ilkka Pyysiäinen tai Pascal Boyerin esityksiin kognitiivisesta uskonnontutkimuksesta. Tiivistetysti heille uskonto edustaa aivojen tuotetta, tietynlaista päättelyjärjestelmiin tarrautunutta loista, joka jatkaa eloaan osana inhimillistä tapahtumien ja todellisuuden selittämistä ja tulkintaa. Uskonnolliset uskomukset ovat mekanismeiltaan johdonmukaisia ja luontevia osana niitä tapoja, jolla lähestymme todellisuutta – siitäkin huolimatta, että todellisuus olisi kyseisten uskomusten kanssa räikeässä ristiriidassa.  Viitala tiivistää asian hienosti:

”Tieteellinen maailmankatsomus on itse asiassa vastoin ihmisluontoa. Ihmisen ylitulkinta hyväksyy paljon helpommin näkemyksen, että kaikilla ilmiöillä on tekijä kuin esimerkiksi evoluutioteoriaan opetuksen, että tapaukset vain sattuvat omalla painollaan. Yksi asia johtaa toiseen, joka on syynä kolmannelle, ja kun ilmiöitä on ääretön määrä, saavat tapahtumat kaoottiseen luonteen. Tällaisen maailman epävarmuudessa eläminen on vastoin ihmisluontoa. On helpompaa ripustautua tuulentupiin kuin kohdata ylivoimaiseksi koettu todellisuus.”

Uskonto on yksi tyypillisimpiä ihmisen elämänalueita, jossa koemme vaikeuksia hyväksyä geenien predestinaatiota, kuten hienosti asian voimme ilmaista. Toisin sanoen siis se, mitä uskonnollisena pidämme ja mihin uskomme, on aivojen ja meissä perimämme kautta olevien pysyvien piirteiden määräämää. Itse olen koittanut ajatella uskonnoista kunnioittavasti ja samoin kuin Viitala, nähdä ne inhimillisen toiminnan ulottuvuutena, joka voi elävöittää ja merkityksellistää elämäämme. Samanaikaisesti kuitenkin uskon, että ihminen toimii aivojemme ja evoluution luomin edellytyksin. Täten voimme siis ymmärtää itseämme syvällisemmin tarkastelemalla tarkemmin sitä, millä ehdoin tunnemme, tiedämme ja uskomme. Jos ymmärrämme niitä periaatteita, jotka toimintaamme loppukädessä ohjaavat ja hyväksymme yhdessä vapaan tahdon kanssa sen, että emme voi kieltää toimintamme taustavaikuttimia, sosiaalisia olosuhteita, geenejä, sattuman vaikutusta, epävarmuutta (ja sen mukanaan tuomaa ahdistusta) ja lajillemme väistämätöntä eläinsukulaisuutta, voimme synnyttää kertaalleen menetetyn yhteyden luontoon uudestaan. Samalla tulemme oppineeksi paljon enemmän elämän tarkoituksesta ja sen luonnollisesta hyvyydestä. 

"Mielemme rakenne houkuttelee meidät helposti kiihkokansallisuuteen, myyttisiin uskonnollisiin käsityksiin, fundamentalismiin ja meitä kaikkia luonnehtivaan ihmisen hybrikseen, minkä takia kykymme tutkia omaa lajiamme kuin muitakin lajeja on pahasti häiriintynyt." Meillä on muihin lajeihin verrattuna enemmän yhteisiä kuin erottelevia tekijöitä. Tämä on mielestäni älyllistä osata tunnustaa ja kysyä, mitä tästä tosiasiasta voisimme oppia.