Tästäkö väitöskirjan aiheeksi?

Olen jo tovin pähkäillyt, mistä aiheesta voisin saada aikaiseksi väitöskirjan. Tänään sain naapurini kanssa aikaiseksi keskustelun, josta uskon voivan versoa jotakin. Naapurini on työnsä puolesta jo pitkään ollut kiinnostunut työyhteisöjen toiminnasta ja työntekijöiden kokemuksista omaa työtään ja työssäjaksamistaan kohtaan. Hän kertoi laajentaneensa kiinnostustaan neurologiaan ja siihen, millaisiin tekijöihin kokemuksellisuus palautuu. Ihmisten työhyvinvointi on vain yksi ulottuvuus ihmisen kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa. Näin hänen lattiallaan pinon kirjoja, ja aloimme keskustella. 

Millaisessa ajassa elämme? on tärkeä kysymys. Voimme kaiketi ajatella elävämme siirtymää jälkimodernista transmoderniin aikaan. Jälkimodernista ajasta erottuvat voimakas taloudellisten arvojen ylikorostaminen, kuluttaminen ja myytti ikuisesta talouskasvusta, kapitalismi ja individualismi, globalisoituminen, tieteellisyys ja länsimainen lääkehoito sekä suurten kertomusten kuolema. Transmodernia aikaa kuvastavat kiinnostus ihmisen sisäisyyttä kohtaan, vaihtoehtolääkintä, tietoisuuden jalostaminen, eettinen havahtuminen ja mentaalinen uudelleensyntymä. Erityisen keskeiseksi uudessa olemisen tavassa nousevat moraaliset kysymykset, humaanius, ekologisuus, ja sofistikoitunut estetiikan taju. 

Viime vuodet olen olen ollut erityisen viehättynyt erilaisiin systeemiteorioihin. Eri oppiaineita ja tieteitä lukiessani tulee usein tunne, kuinka palaset loksahtelevat paikalleen ja asiat alkavat valjeta. Tämä on tunne, jonka haluaisi jakaa jokaiselle teistä. En ole erityisemmin ollut kiinnostunut minkäänlaisesta mindfulness-skenestä enkä tehnyt itselleni tykö meditatiivista harrastelua. Pikemminkin olen luottanut ja tyytynyt luonnontieteelliseen selittämiseen. Neurologisessa tutkimuksessa ihmisen tietoisuuden suuria mysteereitä on onnistuttu pienin askelin selvittää. Jo nyt on alettu myöntää, miten paljon meillä olisi opittavaa esimerkiksi itämaisesta viisausperinteestä. Tämä ei sinällään uutisena yllätä, sillä on kaiketi selvää, etteivät mysteerit lopu keskuudestamme tieteen hyvistä pyrkimyksistä huolimatta. Tiede on kuitenkin työkaluna käyttökelpoinen enkä lähde sitä väheksymään. 

Ihmisen ruumiillinen toiminta on kiinteästi yhteydessä tietoisuuteen. Ei ole humpuukia ajatella, etteikö omaa tietoisuuttaan voisi terävöittää ja samalla tulla kehittäneeksi suhdettaan todellisuuteen, terveempään suuntaan sanoisin. Transmoderni aika tulee yllättämään monet. Toiset taas ovat valmistautuneet paremmin. Näin kasvatustieteilijänä pyrin tarkastelemaan samanaikaisesti kriittisesti ja toiveikkaana kasvatuksen perusteita ja päämääriä. Kasvatuksessa nykyisin vallalla olevaa olevaa ihmiskäsitystä voisi tarkastella uusin silmin. Jälkimodernissa ajassa kasvatus ja koulutus palvelevat taloudellis-teknologisia intressejä, jotka huipentuvat ihmisen mittaamiseen lukuina, välineinä. Jo varhain lapset ehdollistetaan ajattelemaan maailmasta ja elämästä selviytymisen ja kamppailun kenttänä, jossa tavoiteltavaa on hedonististen arvojen ihannointi, taloudellinen menestyminen ja ruumiillinen hyvinvointi. Kasvatuksen perusta on jo pidempään ollut horjuva, jos sitä tarkastelee ihmiskunnan kestävän hyvinvoinnin ja tulevaisuususkon näkökulmasta. 

Koulussa oppilaiden pahoinvointi lisääntyy, paineet ja stressi kasvavat ja opetettavien oppiainesisältöjen mielekkyys kyseenalaistuu. Koulunkin tulisi olla paikka, jossa oppilaan tulisi voida terapoida itseään kokemalla flow-kokemuksia, oppimisen elämyksiä ja oivalluksia. Miksi koulu ei laajassa mitassa onnistu tuottamaan hyvää oloa, refleksiivistä itsetietoisuutta, syvällistä ymmärrystä ja ihmistenkohtaamistaitoja?  Aikamme on vaikea, opettajuus on kriisissä, globaalit ongelmat kasvavat, arvot koventuvat...Koulu ei milloinkaan saisi olla VAIN paikka, jossa opetetaan uusimmat (tai vanhimmat) tieteenkappaleet, vaan siellä tulisi olla keskiössä inhimillisen olemisen perustaidot, joiden tavoitteena on edistää kaikkien elollisten jakamaa elämää. 

Uskon muutoksen ja ihmiskunnan kehityksen edellyttävän uudenlaista tietoisuutta todellisuudesta, ympäristöstä, toisista ihmisistä ja ennen muuta itsestämme. Tällaisesta itsen transformaatiosta ja emansipaatiosta ovat puhuneet useat suuret filosofit ja ajattelijat aina Platonista itämaisen viisauden harjoittajiin. Uudenlainen tietoisuus edellyttää harjoitusta ja ohjausta. Koulutuksen ja kasvatuksen ongelmana ovat niiden riippuvuus yhteiskunnallisen ajattelun tilasta. Nykyisellään läpikäydessämme suurempaa murrosta ihmisen olemisessa, ei koulua voi hevin ajatella paikkana, josta muutos ensimmäisenä saisi kasvuvoimaa. Koulut ovat yhä jälkimodernin ajan ihanteiden raskauttamia. Tilanteesta tekee nurinkurisen se, miten muutos tarvitsee suuremman joukon kollektiivista yhteistoimintaa voidakseen toteutua. Koulua tulisikin muuttaa sisältä käsin, niiden ihmisten toimesta, jotka ovat kasvavien lasten ja nuorten kanssa päivittäin kohtaamisissa. Tässä tarvitsemme kohtaamisen pedagogiikkaa. 

Haluan ajatella, että koululaitosta voisi herätellä dogmaattisesta unestaan siinä missä yksilöitäkin. Liikoja profetoimatta tulee  eteen hetki, jolloin ihmiskunnan yhteinen huoli johtaa väistämättä muutoksiin. Tätä muutosta voidaan kuitenkin jo nyt edesauttaa. Ensivaiheessa on perattava kasvatuksen filosofisia perusteita ja korjattava niitä. Tämäkään ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan fasilitaattoreita ja yhteiskunnallisen tietoisuuden laajenemista. Kyseessä on siis käytännön tasolla opettajuutta koskeva haaste. Opettajan suurin ominaisuus on hänen eettinen herkkyytensä. Ollakseen hyvä opettaja on tunnettava itsensä ja se, mihin kasvatuksella viime kädessä tähdätään. Itse näen, ettei kasvatuksella voi olla tärkeämpää tehtävää kuin kasvattaa ihmisiä, joilla on vastuuntuntoa ympäristöstä, muista ihmisistä ja itsestään. Tämä kaikki edellyttää laaja-alaista tietoisuutta.  

Miten tämä kaikki sitten liittyy tulevaan, joskus kenties toteutuvaan tutkimukseeni? Jotta en vain harrastelisi pseudotieteellisiksi ja mystisiksi helposti luokittuvien teorioiden parissa, on pohdittava, millainen tutkimus voisi olla paikallaan etsittäessä tulevaisuuden opettajuutta, opettajaa, joka olisi tietoinen (tietoisuuden kaikista tasoista), muutosmyönteinen (yhteiskunnallinen vaikuttaja) ja kohtaamisen pedagogiset taidot hallitseva (käytännön osaaja). Haluaisin siis luoda tutkimuksen, jossa selvitän, miten voimme opettajina edistää siirtymää tästä ajasta kohti parempia ja millaisia käytännön vaikutuksia oppilaisiin, heidän oppimiseensa ja kouluhyvinvointiin tietoisuutta kehittävä pedagogiikka voisi tuottaa. Eräs tällainen konkreettinen interventio voisi olla mahdollinen toteuttaa jo opettamieni aineiden kautta tai käyttämällä hyväksi taidetta, estetiikkaa. Voi olla, että lähden rohkeasti ottamaan uskon hypyn toimintatutkimuksen alueelle. Hyvää teoriaa tosin ei voita mikään!

   

Vapaakaupan kuristusote saavuttamassa kliimaksinsa

Tämä teksti perustuu Antti Vahteran tekstiin teoksessa Ekologinen humanismi, ja on erityinen ajankohtainen aikana, jolloin EU ja Yhdysvallat käyvät keskustelua tulevasta TTIP-sopimuksesta. 

Viimeistään nyt voidaan katsoa vapaan markkinatalouden oppien saavuttaneen globaalissa maailmassa liki hegemonisen aseman, missä ikinä talouspoliittista keskustelua sitten käydäänkään. Suhtautuminen vapaakauppaan kärsii kuitenkin yhä julkisen kritiikin puutteesta. Esimerkiksi Suomessa vastikään käydyissä eduskuntavaaleissa talouden perusteisiin pureuduttiin vähän, jos ei lainkaan. Kaiken huomion tuntuivat vievän se, millä keinoin Suomi pannaan kuntoon ja ovatko kyseessä olevat talouden korjaamisen keinot elvyttäviä vai sopeuttavia. Vain Ville Niinistö nosti julkisesti esiin arvokeskustelun tärkeyden, mutta häntäkään ei tuntunut kiinnostavan vapaakaupan ongelmatiikka. Ei vaikka monet kansainväliset ympäristösopimukset ovat uhanalaisia juurikin voimistuneen vapaakauppapolitiikan vuoksi. 

Suomen tämänhetkisessä taloustilanteessa tuntuvat kelpaavan kaikki ratkaisumallit riippumatta siitä, millaisia seurauksia niillä on pitkässä juoksussa. Tällaisen kuvan olen saanut. Olemme epätoivoisessa tilanteessa, josta ulos pääseminen on tärkeämpää kuin kestävien arvovalintojen tekeminen ja niissä pitäytyminen. Tuleva porvarihallitus vie Suomea todennäköisesti kohti tulevaisuutta jossa kaupan esteitä tullaan poistamaan entistä määrätietoisemmin. Lyhytnäköisellä talouspoliittisella tarkastelulla vapaakaupan seuraukset näyttäytyvät usein sangen myönteisinä. Talouden rattaat pyörivät rivakammin, tuotanto lisääntyy ja tuotteet löytävät ostajansa. Tämä ideologia tullaan myymään kansalaisille väistämättömänä kehityksenä, joka johtaa kohti vauraampaa ja kilpailuvalmiimpaa Suomea. Koska Suomi on jo valmiiksi niin riippuvainen ulkomaankaupasta, on meilläkin alettava varautumaan siihen, että emme ole autonomisesti päätäntävaltaisia omissa asioissamme. Joudumme tekemään kukkaromme ohella kompromisseja myös arvoissamme. Toivon, ettei tästä pakottamisesta kärsi ensimmäisenä Suomen yhä kansainvälisesti ainutlaatuinen ja puhdas luonto.  

Vapaakaupan sisäänrakennettuna oletuksena on ajatus tuotteista, joita tuotetaan siellä missä halvimmalla kyetään. Maiden on siis pystyttävä tehostamaan tuotantoaan, jotta voivat kilpailla globaaleilla markkinoilla. Kehitysmaiden tapauksessa lopputuloksena ovat ns. banaanivaltiot, jotka myyvät yhtä erikoistuotetta hinnalla, jonka maailmanmarkkinat sille määrittävät. Tuotannon tehostaminen johtaa vääjäämättä lopputulokseen, joka on ympäristölle haitallinen, näin etenkin tilanteessa, jossa toisessa vaakakupissa ovat kansalaiset ja heidän taloudellinen ahdinkonsa ja toisessa ympäristö. Turboahdettu tuotanto tietää lisääntynyttä energiantarvetta, tavarankuljetusverkostojen tihentymistä, kemikaalien käyttöä, puustojen hakkuita, työväestön olojen kurjistumista, palkkojen ja etuuksien leikkuita ja niin edelleen. Voi vain kysyä mikä järki on rahdata Japanista Yhdysvaltoihin hammastikkuja samalla kun toiseen suuntaan kulkee syömäpuikkoja.

Vuoden 1994 solmittiin maailmanlaajuinen, liki tuhatsivuinen Gatt-sopimus, joka merkitsi kauppaa rajoittaneiden esteiden laajamittaista poistamista. Se, mitä Gattista seurasi oli pelko ekosysteemien systemaattisesta hyväksikäytöstä ja köyhimpien maiden resurssien riistämisestä. Nämä pelot kävivät osaltaan toteen monissa Länsi-Afrikan maissa, jossa paikallistalous kuristui kuoliaaksi maailmanmarkkinahintojen tehdessä tuotannosta täysin kannattamatonta. Intiassa valtava määrä pienviljelijöitä heitti itsensä narun jatkoksi tai sitten he myivät tilojaan pilkkahintaan rikkaille tilallisille. Thaimaa onnistui kymmenessä vuodessa tuhota useita kymmeniä prosentteja luonnonmetsistään. Gattin jälkeen vapaakauppaintoilu on vain intoutunut entisestään. Syystäkin TTIP herättää laajalti huolta kansalaisrintamissa . 

Keskittäminen on tietysti toisen onni siinä missä toiset kärsivät. Voittajiksi selviytyvät kerta toisensa perään ne valtiot ja monikansalliset yritykset, joiden toiveissa on tuotteiden hinnoittelun ja brändäämisen kautta tapahtuva monopolisointi, ja tämä vielä usein ilman, että heidän tarvitsisi kantaa vastuuta tuotannon haittavaikutuksista. Tästä hyvänä esimerkkinä on muun muassa maailman vihatuimmaksi yhtiöksi noussut Monsanto, joka on patentoimalla lajikkeita ja pakottamalla viljelijöitä yhden lajikkeen viljelyyn aiheuttanut suoraan tai välillisesti vahinkoa niin viljelijöille kuin viljellyille maa-aluille. Nykyisellään myös moni kehitysmaa on myynyt paremman tulevaisuutensa yksityistämällä tai ts. liberalisoimalla palvelunsa, mikä taas on aikaansaanut kotimaisten elinkeinojen heikkenemisen tai kuoleman. Mikäli TTIP toteutuu, on tulevaisuudessa yritysten entistä helpompi valvoa etujaan ja immunisoida itsensä niiden ongelmien seurauksilta, joita ne itse vastuuttomalla toiminnallaan aiheuttavat. Yhdellekään valtiolle ei tule esimerkiksi olemaan kannattavaa käydä oikeutta sellaisten yritysten kanssa, jotka voivat ajaa varallisuudellaan valtioita vararikkoon. Voittajiksi selviytyvät aina ne, joilla on vähiten hävittävää mutta eniten taloudellista vipuvartta. 

Nykypäivän politiikkaan kaivattaisiin enenevässä määrin keskustelua siitä, millaisia laajempia ekologisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia vapaakaupalla on – meillä ja globaalisti. Tätä keskustelua on käytävä ilman, että poliittisesti leimaudutaan taantumuksellisiksi tai ahtaan kansallismielisiksi. Tarkoin harkittua protektionismia tarvitaan, jotta maat voivat varjella luonnonvarojaan lisääntyvältä kaupallisuudelta ja kansainvälisten suuryhtiöiden kasvavalta vallalta. Toivottavasti Suomessa ei taloudellinen ahdinko saa meitä heittäytymään vapaan kaupan armoille ilman, että kansallisesti tärkeitä etujamme varjellaan. Esimerkiksi Kreikassa pahin tilanne on käymässä toteen kun ihmisten henkilökohtaisen elämän rinnalla heidän maansa myydään, omaisuutensa pakkolunastetaan ja ympäristö turmellaan kaivostoiminnalla. Kun menetämme maamme ja ympäristömme, voimme sanoa olevamme kansa ilman kotia.